"Hyi hitto mikä kala!"

Terse!

Päätinpäs nyt tavastani poiketen kertoa tositapahtuman lapsuudestani, joka on syöpynyt ehkä ikiajoiksi mieleni syvimpiin syövereihin. Pienempänä kun olin aikamoinen kalamies (pelimies) niin viihdyin monen monituiset kerrat järvellä (hiekkalaatikolla) uittamassa siimoja (esittelemässä hauiksiani) useamman tunnin verran tuloksetta. Olihan tulevaisuuden haaveenani ryhtyä kalankasvattajaksi (maksulliseksi miesseuralaiseksi) Länsi-Mongoliaan (Los Angelesiin) lahnoja elättämään (puumia pelastamaan), joten oli opittava kaikki mahdollinen eväkkäiden elintavoista ja syöntiajoista.

Mutta kuitenkin, olimme perheen kanssa sukuloimassa pikkuserkuillamme joskus viitisen vuotiaana pihtiputtaalla (tunnettu erityisesti huikeista keihäskarnevaaleistaan) ja tapani mukaan olin innoissani, sillä pikkuserkkujeni isä, Jarmo, oli äärimmäisen kova kalastamaan ja aikamoinen irvileuka. Paikan päällä en kuitenkaan kovin usein mukaan raavaiden miesten kalareissuille päässyt tohelon luonteeni vuoksi, joten suurimmaksi osin jouduin viettämään aikani pikkuserkkujeni kanssa heidän kotosallaan odottaen lapsen silmäni tuikkien ikkunasta milloin pääsisin päivän kalansaalista ihailemaan. Eniten toivoin kotiinpalaajien tuovan suurta haukea, sillä kuvitelkaapas nyt, aivan fantastisen upea petokala suoraan Suomen järvestä, jolle ei löydy vertaistaan. Iso, virtaviivainen kuin torpedo, hammasrivistö kuin kolmella moottorisahalla ja limaisuus kolmen vanhemmanpuoleisen lipevän meksikaanon luokkaa. Toisin sanoen, jokaisen pikkupojan unelmafisu! Useammankin kerran sain ihmetellä järjettömän suuria petokaloja sun muita roskakaloja joita verkkoihin ja virveleihin oli matkoilta tarttunut. Lisäksi sain aina kuulla siitä vähintään viisitoista kiloisesta monsterikalasta, joka jostain syystä oli aina päässyt karkuun, tiedä siitä sitten että miksi. Itse kun aina kerskuin takaisin että kaltaiseni raavaan pikkuvanha kekara olisi sen ottanut ylös vaikka sitten paljain käsin.

Satuin yhden reissun aikana sitten vain leikkimään sisällä olohuoneessa suosikeillani pikkuautoilla, kun tämä Jarmo kaikessa hiljaisuudessa saapui pihalle autollaan mukanaan päivän suomukkaat. Itse en tätä kuullut hurmioituneena oman pikku GP-kisani tunnelmasta, joten Jarmo, ilkeänkurisen kierossa huumorintajussaan, päätti hieman traumatisoida viatonta lapsen mieltäni. Olin suuntautunut selkä juuri ikkunaan päin, joten minulla ei ollut aavistustakaan siitä, kuka ikkunan takana oleskeli. Jarmo ikkunan takana nimittäin nosti esille monta kymmensenttisen, nuljakkaan, sätkivän ja pitkulaisen, voisin sanoa, jumalan ulkonäöllisesti hylkäämän pilkullisen luontokappaleen ja paiskasi sen vasten ikkunaa mylväisten ilmoille "KATO MADE!!". Sillä samalla hetkellä sätkähdin varmaan parin metrin korkeuteen (lievästi värikynäillen) ja sydän ponkaisi kurkkuun kääntyessäni samalla ympäri ja nopeasti miettien, mistä tuo inhottava hankaamisääni sekä karjaisu oli tullut. Taakse katsoessani näin ikkunaa vasten sätkivän ja rykivän valtavan, aivan tajuttoman ruman suomukylkisen kalan, jonka kaltaista en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt ja kiljaisin viiden heliumpallon korkuisella äänellä "HYI HITTO MIKÄ KALA!" ja pinkaisin juoksuun minkä pienistä jaloistani pääsin Jarmon hekotuksen kaikuessa taustalla. Tästä syvästi järkyttyneenä en uskaltanut hetkeen mennä takaisin tarkastamaan tilannetta kunnes Jarmo huhuili että tulisin nyt katsomaan sitä vielä uudemman kerran ennen kuin tuomitsisin. Hyvä hänen tosiaan oli huudella, sillä hänen silmiinsä se ei näyttänyt Jumalan elävältä ruoskalta, jonka pituus oli lähes oman pituuteni luokkaa. Hieman emmin kyllä mennä takaisin, sillä podin tunnontuskia siitä, että olin huutanut ilmoille voimasanan "hitto". Hartaan uskovainen lapsenmieleni koki sen Jumalan pettämisenä ja tunsin viattomuuteni kärsineen ajattelemattomasta huudahduksestani. Keräsin kuitenkin rohkeuteni ja menin kohtaamaan tämän suoraan helvetistä ylös ongitun ilmestyksen (tarkoitan siis tätä madeksi ristittyä otusta, en Jarmoa) uudestaan. Siinä hetken sitä kummastelin ja mietin mistä tuollaisiakin oikein putkahtaa, mutta loppujen lopuksi otus olikin kiitettävän viattoman näköinen eläin kaikessa limaisuudessaan. Tämä kyllä oli tosiaan ainut kerta ja on edelleenkin, kun olen madeen törmännyt. Maden kaltaiset limanuljaskat kun viihtyvät aivan pohjamudissa pienempiä eväkkäitä popsien, joten ne harvemmin onnistuvat pinnalle asti pääsemään. Tämän vuoksi traumani oli jäänyt rankasti käsittelemättä joten päätin sen näin iltani ajankuluksi jakaa sen teille, rakkaat blogini lukijat!

Tarinan opetus: Älä koskaa ikinä milloinkaan heiluta limanuljaskamaista lieroa muistuttavaa pitkulaista oliota pienten lasten edessä ikkunan takana, sillä voi olla traumaattisia seurauksia!

Kannattaako hyvää odottaa?

Hejssan! Taas venähtänyt pitkähkö aika siitä kun tänne on onnistunut jotain skriivaamaan, tiedä sitten johtuneeko laiskuudestani taikka mitään sanomattomasta elämästäni. Tästä huolimatta lisää tekstiä on kaivattu tänne joten päätin tässä aikani kuluksi jotain mainita mitä viime kuukausina olen sattunut puuhastelemaan ja jos juttua riittää niin voisin jopa kirjoittaa muustakin kuin koomapotilaallekin tylsähköltä vaikuttavasta elämäntyylistäni!

Viime kirjoituksesta tosiaan on kulunut se parisen kuukautta, joten kaikkien nk. "huippukohtien" mainitseminen siltä ajalta vaatisi useamman tuhannen sivun romaanin. Tämän vuoksi tiivistänkin melko suppeasti tämän kirjoitukseni ja tyydyn kirjoittamaan vaihteeksi taas viimeaikaisista hässäköistäni, sanotaan vaikka että marraskuun aikaisista tapahtumistani!

Tosiaan yhdeksäntoista vuotta tuli täyteen mittarissa marraskuun synkkänä neljäntenä päivänä, joten sitä ollaan taas vuotta vanhempia ja ennen kaikkea viisaampia (fiksu ja filmaattinen eh?). Synttärit menivät kuten perisuomalaiseen tapaan kuuluu eli poissa tässä maailmasta hyvin tukevassa humalassa. Ja sattuneesta syystä tapasin viettämään synttäreitäni kahteen otteeseen, ensin hieman etukäteen lauantaina ja sitten vielä virallisena päivänä maanantaina jo niin surullisen kuuluisassa Baarikärpäsessä sikamaanantain merkeissä. Maanantain reissu tosiaan tuli tehtyä hetken mielijohteesta joten porukkakin jäi pienemmäksi, mutta sangen mukavaa oli tästä huolimatta! Reissuista ei pahemmin jäänyt muuta käteen kuin oma käsi (hauska lappa) ja vietävän inhottava after daageni, liekö vanhenemisella lusikkansa sopassa, sillä nämä alkoholipitoisten bakkanaalien jälkeiset aamut tuntuvat pahenevan kerta kerralta. Lahjoja en pahemmin saanut mutta seurahan on tärkeintä! Synttäreiden jäljiltä seurasikin sitten muutamat vapaapäivät ennen aina yhtä rakasta messukeskusta, jossa työskentelen naulakkotyöntekijänä aina kuin suinkin mahdollista ja työvuoroja riittää. Asiakaspalvelija Ahvonen luo asiakkaalle kuin asiakkaalle lämpimän ajatuksen itsevarmoilla sekä ennen kaikkea kohteliailla kommenteillaan. Työpäivät kuluivatkin sitten suht koht tervaisesti palvellessa värikästä asiakaskuntaa, mutta niistä selvittiin kunnialla (ainakin osittain!).

Työpäivien jälkeen koittikin ensimmäinen risteilyni tässä marraskuussa, johon kokoonpano oli vähintäänkin kohtalainen (Hempan kunniaksi arvosanan voisi nostaa siihen Kiitettävä plussaan!). Meitähän lähti kaiken kaikkiaan sitten seitsemän: minä, Tino, Miska, Riku, Tuomo, Oliver ja Hemppa. Odotukset olivat tottakai aivan omissa sfääreissään, kuten tottuneet risteilijät aina asettavat sen riman hyvinkin korkealle. Valitettavasti porukan köyhimmät (minä ja Tino) emme päässeet nauttimaan buffetin antimista. Tämän vuoksi muiden nautiskellessa olutta maksan äärirajoille asti, niin me kaksi jouduimme tyytymään Playstation Loungen antiin sekä Kyrvän aka Matiaksen aka "En risteile koska lätkä" (suotakoon anteeksi, olihan sentään isänpäivä) paikan päällä seuraamaan Suomi - Ruotsi jääkiekko-otteluun. Ja toisten palatessa ympäri päissään takaisin, oli meillä jo saman tilan saavuttamiseksi runsaasti kirittävää. Kaikin puolin reissu oli kuitenkin oikein antoisa, loivathan mm. Oliver ja Miska oivallisen uuden drinkin jonka sivistynyt kuvaus oli Jackson-järvestä kalastettuja merikatkarapuja Bernardilaisessa valkoviinikastikkeessa, mutta vain luoja tietää, mitä kaikkea tämä hirvittävä syvänmerenherkku sisälsi. Lisäksi Tuomon ansiosta opin hurjasti lisää purjeveneistä, varsinkin sen, että mitä eroa on 29nerilla ja 49erilla! Valitettavasti ainut ero joka jäi muistiini oli se, että 29er on samankaltainen kapistus kuin 49er, mutta pienempi. Ruotsin puoleinen vierailu oli tavanomaisesti ravinnon sekä mustan kullan haalimisreissu, joten kaiken kaikkiaan siitä ei erityistä mainittavaa jäänyt. Tavastani poiketen en onnistunut hankkimaan itselleni niin optimaalista jurritilaa, jotta olisin edes paluumatkalla onnistunut örveltämään vailla muistikuvia. Vanheneminen lienee tehnyt tehtävänsä ja olen ryhtynyt oppimaan virheistäni! Aamu oli jälleen sanoin kuvaamattoman hirvittävä, mutta onnekseni sain kyydin kotiovelle asti, joten seikkailu julkisilla kotiin ei koitunut turmiokseni. Tällä kertaa.

Risteily part kaksi! En vieläkään kyllä ymmärrä, miten tai miksi tulen viettäneeksi aikaa tavanomaista enemmän laivalla, joten kaipa minun täytyy toistaa virheeni vähintään viisi tai kuusi kertaa, jotta varmasti tajuan sen ajanhukan. Tästä tyydyn kertomaan vain ensimmäisen illan ja oman rapulani, sillä jatkuvaa toistoa risteilystä ei hullukaan jaksa lukea, tosin, harvemmin tätä tekstiä kukaan jaksaa loppuun asti painella. Ensimmäinen ilta olikin muilta (Tuure, Yusufa, Hp) huikea suoritus, sillä he sammahtivat jo yhden aikoihin itse painaessani muistikuvista riippuen jopa aamuviiteen asti, tiedä sitten mitä olen puuhastellut. Voisin kuvailla itseäni loiseksi, joka änki vain mukaan joka poppooseen johon sattui käytävillä törmäämään mutta siitä olen varma, että muistikuvien haihtumiseen vaikutti Jägermeister + olut tuoppi, joiden jälkeen alkoi rankka alamäki. Aamulla sitten heräilin alasängystä Yusufan jalkopäästä, sillä en jostain syystä ollut jaksanut tyhjään sänkyyn itseäni kammeta. Muiden heräillessä ja valmistautuessa maihin lähtöön olin kirjaimellisesti aivan klesana, pahempi olo kuin varmaan koskaan ollut. Kuvitelkaa olotila, jossa olette juoneet pullollisen valkosipuli väkiviinaetikkaa muutaman tusinan chiliä syötyänne tyhjään vatsaan. Polttelu oli tätä luokkaa ja itselläni ei ollut pienintäkään käsitystä, mistä tälläinen jumalan hylkäämä olo oli puhjennut. Kuitenkin sain vaivoin tokaistua jääväni laivaan muiden suunnatessa maihin. Yusufan mukaan pyysin vielä juuri ennen heidän lähtemistään hiekkapaperin karhealla äänensävyllä, mutta kuitenkin anelevalla äänenkorkeudella heidän muistavan tuoda minulle kolme tornia Odensia, vaikka sillä hetkellä ne olivat viimeinen asia mitä olisin ottanut. He jättivät minut kärvistelemään sängyn syvimpiin syövereihin ja odottamaan viimeistä kuoliniskua, joka koittaisi minun yrittäessäni nousta viimein ylös. Onnistuin kuitenkin nukkumaan yllättävän pitkään, veikkaisin pari tuntia heidän lähtönsä jälkeen ja sitten heräsin tuskallisesta unestani vielä karmivampaan ääneen. Käytävällä kaikui palohälytys ja sillä hetkellä se kuulosti samalta kuin nelisen tuhatta minionia laulaisi falsetissa Yön joutsenlaulun kertosäettä. Kipu lamautti minut jäämään sänkyyn mutta väkisin raahauduin boksereillani ovelle tarkistamaan tilannetta. Käytävälle kurkistaessan näin viitisen kappaletta muita samankaltaiselle tilalle antautunutta ihmisriekaletta ja näky oli jotenkin utopistinen. Kuusi miestä (itseni mukaan laskettuna) seisovat käytävällä muutaman metrin säteellä toisistaan silmät enemmän umpinaisena kuin helmisimpukan kuori ja jokainen yrittää saada ääntä suustaan kysyäkseen mikä tilanne täällä oikein oli päällä. Siinä hetken aikaa kummasteltuamme toisiamme ja hälytyksen syytä, onnistuu joku lopulta ilmaisemaan itseään sen verran, että tajuamme kyseessä olevan vain vahinko. Äijämäiset nyökähdykset toisillemme, että "väärä hälytys" ja jokainen hymähtää tyytyväisenä siitä, että ei tarvitse ryhtyä pinkomaan ulos palavasta laivasta ja palaamme takaisin jokainen omaan murheellisen tunkkaiseen hyttiin. Tästä toivuttuani päätin kuitenkin repiä itseni väkisin ylös sängystä ja kirjamellisesti konttasin hytin vessaan suihkuun jotta tässä heräämisessä onnistuisin. Siinä parinkymmenen minuutin aikana suihkussa mietin syvällisten ajatuksieni lisäksi edellisillan tapahtumia, jotka pikku hiljaa palautuivat mieleeni. Kuitenkin sen verran pätkittäin, että päätin lopettaa muistelemisen siihen ja siirtyä promenadelle etsimään jotain suuhun pantavaa (EHEHEE suuhun pantavaa eli murkinaa). Tuskallisen vaelluksen aikana löysin vain yhden kahvilan, josta onnistuin ostamaan itselleni darrajuomista parhaan eli Fantan sekä kolmioleivän joka näin jälkikäteen muistellen lähenteli enemmäb hikisen treenipaidan makua kuin pakkauksessa luvatun Mozarellan. Kahvilassa tunsin kuitenkin itseni aivan kuin häkkiin teljetyksi eläimeksi, sillä sain osakseni niin murhaavia katseita joiltakin lapsiperheiden vanhemmilta sekä hieman vanhemmaltakin ikäpolvelta. Myönnän kyllä näyttäväni juominkien jälkeen aamulla karmeammalta kuin Jabba the Hutt, mutta se mulkoilun määrä mitä sain osakseni oli tyrmäävää, joten päätin painua takaisin hyttiin jotta en koe erottuvani joukosta liian silmiin pistävästi. Hytissä nautiskelin viimeistä pussiani snusia ja kuuntelin musiikkia, jonka toivoin parantavan oloani ja sillä samalla hetkellä muut palasivat maista laivaan. Sisään tullessaan he selvästi yllättyivät suurestikin, että olin onnistunut raahaamaan itseni ylös sängystä jo niinkin aikaisin kuin kahdelta. Tästä edespäin alkoikin valmistautuminen seuraavaan iltaan jonka jätän kertomatta kokonaan, sillä sen illan tapahtumista ei hulppeasti ole kerrottavaa!

Jos sitä näiden tekstien jälkeen saisi tänne useammin kirjoitettua ja vähän muustakin kuin kohelluksistani, niin olisin itseeni erittäin tyytyväinen. Ehdotuksia mielellään otetaan vastaan! Harkinnan mukaan jokin pieni novelli olisi pieniluontoinen kokemus, tiedä siitä sitten. Ikäväkseni huomaan kyllä kirjoitustaitoni rapistuneen, mutta eiköhän tästä pohjalta ole enää suunta kuin ylöspäin, ainakin toivon mukaan!

Ai niin, tässä vielä kuva naamastani darrassa kesällä, avannee varmaan hieman syytä sille, miksi ihmiset niin halveksivasti minua kahvilassa öögailivat! :)))