"Hyi hitto mikä kala!"

Terse!

Päätinpäs nyt tavastani poiketen kertoa tositapahtuman lapsuudestani, joka on syöpynyt ehkä ikiajoiksi mieleni syvimpiin syövereihin. Pienempänä kun olin aikamoinen kalamies (pelimies) niin viihdyin monen monituiset kerrat järvellä (hiekkalaatikolla) uittamassa siimoja (esittelemässä hauiksiani) useamman tunnin verran tuloksetta. Olihan tulevaisuuden haaveenani ryhtyä kalankasvattajaksi (maksulliseksi miesseuralaiseksi) Länsi-Mongoliaan (Los Angelesiin) lahnoja elättämään (puumia pelastamaan), joten oli opittava kaikki mahdollinen eväkkäiden elintavoista ja syöntiajoista.

Mutta kuitenkin, olimme perheen kanssa sukuloimassa pikkuserkuillamme joskus viitisen vuotiaana pihtiputtaalla (tunnettu erityisesti huikeista keihäskarnevaaleistaan) ja tapani mukaan olin innoissani, sillä pikkuserkkujeni isä, Jarmo, oli äärimmäisen kova kalastamaan ja aikamoinen irvileuka. Paikan päällä en kuitenkaan kovin usein mukaan raavaiden miesten kalareissuille päässyt tohelon luonteeni vuoksi, joten suurimmaksi osin jouduin viettämään aikani pikkuserkkujeni kanssa heidän kotosallaan odottaen lapsen silmäni tuikkien ikkunasta milloin pääsisin päivän kalansaalista ihailemaan. Eniten toivoin kotiinpalaajien tuovan suurta haukea, sillä kuvitelkaapas nyt, aivan fantastisen upea petokala suoraan Suomen järvestä, jolle ei löydy vertaistaan. Iso, virtaviivainen kuin torpedo, hammasrivistö kuin kolmella moottorisahalla ja limaisuus kolmen vanhemmanpuoleisen lipevän meksikaanon luokkaa. Toisin sanoen, jokaisen pikkupojan unelmafisu! Useammankin kerran sain ihmetellä järjettömän suuria petokaloja sun muita roskakaloja joita verkkoihin ja virveleihin oli matkoilta tarttunut. Lisäksi sain aina kuulla siitä vähintään viisitoista kiloisesta monsterikalasta, joka jostain syystä oli aina päässyt karkuun, tiedä siitä sitten että miksi. Itse kun aina kerskuin takaisin että kaltaiseni raavaan pikkuvanha kekara olisi sen ottanut ylös vaikka sitten paljain käsin.

Satuin yhden reissun aikana sitten vain leikkimään sisällä olohuoneessa suosikeillani pikkuautoilla, kun tämä Jarmo kaikessa hiljaisuudessa saapui pihalle autollaan mukanaan päivän suomukkaat. Itse en tätä kuullut hurmioituneena oman pikku GP-kisani tunnelmasta, joten Jarmo, ilkeänkurisen kierossa huumorintajussaan, päätti hieman traumatisoida viatonta lapsen mieltäni. Olin suuntautunut selkä juuri ikkunaan päin, joten minulla ei ollut aavistustakaan siitä, kuka ikkunan takana oleskeli. Jarmo ikkunan takana nimittäin nosti esille monta kymmensenttisen, nuljakkaan, sätkivän ja pitkulaisen, voisin sanoa, jumalan ulkonäöllisesti hylkäämän pilkullisen luontokappaleen ja paiskasi sen vasten ikkunaa mylväisten ilmoille "KATO MADE!!". Sillä samalla hetkellä sätkähdin varmaan parin metrin korkeuteen (lievästi värikynäillen) ja sydän ponkaisi kurkkuun kääntyessäni samalla ympäri ja nopeasti miettien, mistä tuo inhottava hankaamisääni sekä karjaisu oli tullut. Taakse katsoessani näin ikkunaa vasten sätkivän ja rykivän valtavan, aivan tajuttoman ruman suomukylkisen kalan, jonka kaltaista en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt ja kiljaisin viiden heliumpallon korkuisella äänellä "HYI HITTO MIKÄ KALA!" ja pinkaisin juoksuun minkä pienistä jaloistani pääsin Jarmon hekotuksen kaikuessa taustalla. Tästä syvästi järkyttyneenä en uskaltanut hetkeen mennä takaisin tarkastamaan tilannetta kunnes Jarmo huhuili että tulisin nyt katsomaan sitä vielä uudemman kerran ennen kuin tuomitsisin. Hyvä hänen tosiaan oli huudella, sillä hänen silmiinsä se ei näyttänyt Jumalan elävältä ruoskalta, jonka pituus oli lähes oman pituuteni luokkaa. Hieman emmin kyllä mennä takaisin, sillä podin tunnontuskia siitä, että olin huutanut ilmoille voimasanan "hitto". Hartaan uskovainen lapsenmieleni koki sen Jumalan pettämisenä ja tunsin viattomuuteni kärsineen ajattelemattomasta huudahduksestani. Keräsin kuitenkin rohkeuteni ja menin kohtaamaan tämän suoraan helvetistä ylös ongitun ilmestyksen (tarkoitan siis tätä madeksi ristittyä otusta, en Jarmoa) uudestaan. Siinä hetken sitä kummastelin ja mietin mistä tuollaisiakin oikein putkahtaa, mutta loppujen lopuksi otus olikin kiitettävän viattoman näköinen eläin kaikessa limaisuudessaan. Tämä kyllä oli tosiaan ainut kerta ja on edelleenkin, kun olen madeen törmännyt. Maden kaltaiset limanuljaskat kun viihtyvät aivan pohjamudissa pienempiä eväkkäitä popsien, joten ne harvemmin onnistuvat pinnalle asti pääsemään. Tämän vuoksi traumani oli jäänyt rankasti käsittelemättä joten päätin sen näin iltani ajankuluksi jakaa sen teille, rakkaat blogini lukijat!

Tarinan opetus: Älä koskaa ikinä milloinkaan heiluta limanuljaskamaista lieroa muistuttavaa pitkulaista oliota pienten lasten edessä ikkunan takana, sillä voi olla traumaattisia seurauksia!